Vaikka tuntuisi, ettei omassa elämässä mikään muutu, lopulta kaikki muuttuu suuntaan tai toiseen. Kauas karkasi nuoren Lean urahaave joskus, mutta sen tilalle tuli jotain muuta. Tuli kokemuksia ja elämyksiä. Tie vanhuuteen on ollut mutkia ja yllätyksiä täynnä. Muutokset eivät aina ole olleet miellyttäviä. Kaikkein suurimmissa ja ikävimmissä elämäni muutoksissa olen jäänyt mykäksi, tuntenut suurta surua ja oloni voimattoman ulkopuoliseksi. Kuitenkin myöhemmin niin työssä kuin yksityiselämässäkin aiemmat kokemukset ovat olleet alitajuisena apuna ja opettaneet edes jotenkin selviytymään. Siitäkin huolimatta epämiellyttävä muutos voi nakertaa paljonkin henkisiä voimavarojani.

Konkarina työelämä on tuntunut usein hyvinkin kaoottiselta. Viimeisimmässä ja pisimmässä työsuhteessani IT-palvelualalla yrityksen nimi, toimitusjohtaja, lähin esimies, työkaverit, työpaikkani fyysinen sijainti ja työtehtäväni vaihtuivat moneen kertaan. Yhteenlasketut työvuodet ovat työtunteina järkyttävän suuri määrä aikaa, vaikka useimmat muut ovat tehneet työtunteja huomattavan paljon enemmän. Silti viisi vuotta sitten, ennen eläkkeelle siirtymistä, päällimmäisenä ajatuksena oli: missä määrin olen elämäni ohjaksissa sitten? Miten voisin tehdä eläkeajastani paremman ja omanlaisen?

”Miten voisin tehdä eläkeajastani paremman ja omanlaisen?”

Vapaaehtoistyö on tuonut uusia ihmissuhteita, säännöllisyyttä ja vaihtelua eläkeajan arkeen. En koskaan ole erityisesti viihtynyt suurissa ihmisjoukoissa, mutta hakeutuminen muiden pariin ajoittain on lievittänyt ulkopuolisuuden tunnetta. Samalla saa virikkeitä kaikille aisteille. Vapaaehtoistyö käsityökerhossa on auttanut myös arvottomuuden tunteeseen ja laventanut kokemusmaailmaani. Koen esimerkiksi käsityöt hyvin terapeuttisena puuhana. Vapaaehtoistyö ei kuitenkaan ole lisännyt taloudellisen turvallisuuden tunnetta.

Pari vuotta eläkkeellä oltuani aloin katsella rekrytointiyritysten nettisivuja ja lähestyin sähköpostitse joitakin työnantajia. Halusin tehdä työtä, jonka vanheneva kehoni kestäisi natisematta ja johon tunsin omaavani resursseja. Ei säännöllistä pitkää päivää liian usein vaan jotain mielenkiintoista ja haastavaa silloin tällöin. Kirjoittaminen oli ollut harrastukseni jo 90-luvulla. Itsetunto koki jonkinlaisen kolauksen, kun kukaan ei vastannut. Lopulta tärppäsi. Siinä missä sanottavaa ei ole saanut muuten ilmaistua, kirjoittaminen on ollut luonteva itseilmaisun keino ja auttanut jaksamaan henkisesti ja fyysisesti. Se on oiva tapa vähentää stressiä silloin, kun keskustelukumppania ei ole.

”Lopulta tärppäsi. Siinä missä sanottavaa ei ole saanut muuten ilmaistua, kirjoittaminen on ollut luonteva itseilmaisun keino ja auttanut jaksamaan henkisesti ja fyysisesti.

Joskus huomaan pyöriväni kotona sinne tänne kuin väkkärä. Tavarat löytyvät paikoista, joista niiden ei soisi löytyvän. Keskittyminen on hukassa. Sen jälkeen liimaan oviin tarralappuja, joissa kehotan itseäni ryhdistäytymään asian suhteen. Asia ei pääse unohtumaan. Asioiden luettelointi välillä paperille auttaa muutenkin hahmottamaan ne konkreettisesti ja toimii muistin tukena. Kännykän kalenteri on myös hyvä apu. Omassa kännykässäni siihen voi liittää hälytystoiminnon, jonka saa vieläpä toistettuna. Kun dingelis dong pärähtää ilmoille useaan kertaan, ei huonomuistisinkaan voi olla huomaamatta.

Tiedonjanoon ja hetkittäisiin kykenemättömyyden puuskiin on auttanut avoin mieli, terve  uteliaisuus, kirjasto ja internet. Jos tieto tulvii ’yli äyräiden’, lepuutan aivojani lähtemällä ulos luontoon, metsän hiljaisuuteen tai ottamalla päivänokoset. Kunnon yöuni on silti tarpeen. Sen jälkeen jaksaa taas touhuta. Eläkeläisenä ei aina tarvitse olla niin ’asiallinenkaan’. Joskus harvoin kohdalle osuva lastenhoitajan sijaisuus lasten päiväkerhossa on ollut  melkoinen elämys. Kun viisivuotias ottaa eläkeläistä kädestä, katsoo silmiin ja sanoo ”tuu täti leikkiin”, päivä on pelastettu!