Suvussani kerrotaan legendaa sedästä, joka eläkkeelle jäätyään erosi vaimostaan, myi talonsa, hankki mökin maalta, puolitti menonsa ja eli onnellisena elämänsä loppuun asti. Kerralla kuntoon siis. (Nämä tarinat eivät koskaan kerro, millaista sedän elämä oikeasti oli eikä varsinkaan, miltä tämä kaikki tuntui tädistä…)

Eläkkeelle jäämiseen liittyy jonkin verran sitten-kun-elämää. Eli kun velvollisuudet on hoidettu ja koittaa mahtava vapaus viimeinkin toteuttaa kaikki se, mihin ei koskaan ehtinyt/jaksanut työ- & muun elämän keskellä.

Suosittelen kuitenkin lämpimästi elämisen aloittamista än yy tee nyt eikä sitten vasta kuten myös Kati Reijonen ansiokkaassa bloggauksessaan loppusuora uusiksi. Kaikenlaista ehtii elää tässä ja nyt ja jos onnistuu tekemään elämäänsä paremmaksi, pääsee lähemmäs maksiimia: teen mitä haluan ja haluan sitä mitä teen.

Loppuelämään liittyy toisinaan vielä bucket list eli niin sanottu veivilista. Asiat, jotka haluaa vielä ennen kuolemaansa tehdä/kokea. Eli vähän lisää vielä kaikkea.

Arthur C. Brooksilla on kirjassaan From strength to strength tähän kiinnostava näkökulma: käänteinen veivilista. Ei hamutakaan lisää vaan sen sijaan luopua vähitellen kaikesta.

  • Ylimääräisistä vaatteistaan ja tavaroistaan, joita ei tarvitse tai ei käytä. Loisi elämään yksinkertaisuutta ja keventäisi samalla perinnönjakoa.
  • Ideologioistaan, ajatustottumuksistaan ja alkaisi katsoa asioita ja maailmaa avarakatseisemmin. Tajuaisi, ettei tapani ajatella olekaan ainoa oikea.
  • Luopuisi identiteetistään, tarinoistaan mitä kertoo itsestään ja siitä, mitä on ehkä koko elämänsä kuvitellut olevansa.

Tämä on hard core minimalismia. Siirtymä kohti eläkettä saattaisi tällöin olla samaa kuin onnistua matkaamaan kevyesti, pelkkä reppu selässä halki Euroopan.

Sillä kaikkea ei tarvitse. Ja siitä lopustakin saattaa osa olla sellaista, minkä ei ehkä koskaan kuulunut olla osa omaa elämää.