Meistä monilla on unelmia, joita joutilaina hetkinä vaalimme. Ihmisellä on vilkas mielikuvitus ja kyky haaveilla toisenlaisesta elämästä, asioista joita haluaisi tehdä sitten, kun joskus on aikaa ja mahdollisuus haaveiden toteuttamiseen.
Ehkä sitten eläkkeellä, moni ajattelee.
Useimmat haaveistamme jäävät toteuttamatta siksi, että ne eivät olleet aitoja toiveita vaan enemmänkin harmittomia ajatusleikkejä. Haaveileminen on mukavaa ja myös terveellistä ajanvietettä. Mukavien asioiden ajatteleminen vapauttaa hyvän olon hormoneja ja kohottaa mielialaa.
Joillakin näistä ajatusleikeistäkin saattaa kuitenkin olla vakava pohja. On aivan mahdollista, että ihminen on tehnyt koko elämänsä valintoja muiden ohjaamana, itseään kuuntelematta. Tämä on hyvin yleistä. Esimerkiksi vanhemmat usein hyvää hyvyyttään ohjaavat lapsiaan urille, joiden arvelevat tuovan heille turvallisuutta hyvän toimeentulon kautta.
Kirjassaan Viisi viimeistä toivetta saattohoitaja Bronnie Ware kertoo ihmisten katuvan kuolinvuoteellaan eniten sitä, etteivät he ole eläneet omannäköistään elämää eivätkä sallineet itselleen onnea. Kukaan ei kuulemma sure pientä pankkitiliään tai vaatimatonta ansioluetteloaan tai edes virheitään vaan sitä, että jättivät jotain itselleen tärkeää tekemättä.
Onko jo liian myöhäistä?
Olemme tottuneet ajattelemaan elämää prosessina, joka noudattaa ennaltamäärättyä ja -sovittua kaavaa. Kun ihminen lähestyy kuudenkympin rajapyykkiä, alkaa hän yhteiskunnan silmissä olla eläkeiässä. Hänen parasta ennen -päiväyksensä on menossa umpeen ja häneen liimataan poistolappu, kuten ruokakaupoissa tehdään vanhentumassa oleville elintarvikkeille.
Ajatus eläkkeelle siirtymisestä juuri 65-vuotiaana on peräisin Otto von Bismarckilta. Hänen elinaikanaan saksalaisten elinikäodote oli alle 40 vuotta. Nyt se on yli 80. Suuri osa ihmisistä elää tätäkin vanhemmiksi ja pysyy täysin tai osittain työkykyisenä ja myös työhaluisena elämänsä loppuun.
Jos siis kuusikymppisenä vanhat jo haudatut haaveet alkavat poltella, niin ei niitä kannata hautaan jättää ainakaan siksi, että olisi liian myöhäistä tehdä niille jotain. Jos on aina unelmoinut kirjan kirjoittamisesta tai kahvilan perustamisesta tai vaikka hula-tanssin oppimisesta, niin mikä estää kokeilemasta, miten nämä sujuisivat?
Suolia polttava aurinko
Julkaisin itse ensimmäisen kirjani 57-vuotiaana. Sitä kirjoittaessani tajusin, että olin aina halunnut kirjoittaa. Tajusin myös, että kirjoittaminen sujui minulta paljon paremmin kuin kaikki se palkkatyö, jota olin kunnon kansalaisena tehnyt. Kirjoittaessani pääsen aina virtaukseen eli flow-tilaan. Tunnen eläväni. Se on ihana tunne.
Löysin kirjoittamisen opeteltuani meditoimaan. Meditoimisen taas löysin viisikymppisenä elämäni kulissien kaaduttua yksi toisensa jälkeen.
Päädyin opiskelemaan meditaatio-ohjaajaksi mutta ohjaamisen sijaan aloinkin kirjoittaa siitä, miten voisimme elää mahdollisimman hyvän elämän, jossa olisi mahdollisimman vähän kärsimystä. Tämän kysymyksen pohtiminen nimittäin kiinnostaa minua enemmän kuin mikään muu ja koska kirjoittaessani saan vastauksia kysymyksiini, en aio lopettaa kirjoittamista ennenkuin on terveyssyiden takia aivan pakko.
Kirjoitusvirtaus on ihana puhtaan läsnäolon tila, mutta tekstin saattaminen kirjaksi on kaikkea muuta kuin ihanaa. Se on työtä. Se on usein turhauttavaa ja tuskallista ja uuvuttavaa. En voi suositella sitä ainakaan kenellekään sellaiselle, joka etsii onnea ja tasapainoa ja helppoa elämää. Kirjoittaminen on myös erittäin huonosti palkattua. Se saattaa johtaa köyhyyteen. Sen eteen voi joutua uhraamaan omaisuutensa ja säästönsä, ehkä jopa terveytensä.
Mutta jos sisimmässä riehuu sellainen palo, jota runoilija Charles Bukowski kuvaa runossaan So You Want To Be A Writer (Haluat siis kirjailijaksi), että teksti syöksyy sisuksistasi kuin raketti ja aurinko sisälläsi polttaa suolesi ja sinun on pakko kirjoittaa, muuta mahdollisuutta ei ikävä kyllä ole.
No, Bukowski oli omanlaisensa persoona ja taipuvainen ylisanoihin. Minun suoliani ei aurinko suoranaisesti polta mutta toisinaan teksti kyllä syöksyy minusta rakettina. Vaikka olen joskus jopa katunut koko hommaan ryhtymistä, erityisesti taloudellisista syistä, olen kirjoittamiseen kuitenkin koukussa.
Tähtikirkas yö
Huonoilla hetkilläni muistelen ruotsalaista vastikään eläkkeelle jäänyttä naista, jonka tapasin Port Vilassa Vanuatulla asuessani. Hän oli purjehtinut Tukholmasta Vanuatulle vastavihityn miehensä kanssa, vaikka ei ollut koskaan aikaisemmin purjehtinut. Lähellä Fidzi-saaria he olivat joutuneet mini-sykloonin kouriin ja melkein hukkuneet Tyyneenmereen (joka ei ole koskaan tyyni).
Kun kysyin (ällistyneenä) mikä sai hänet (kuusikymppisenä) lähtemään tuollaiseen (järjettömään) reissuun, oli vastaus:
Onhan se välillä aika kauheaa mutta sitten tulee se yksi (melkein) tyyni tähtikirkas yö ja se on niin ihana kokemus siellä veneessä, keskellä aavaa merta, että se korvaa kaikki kärsimykset.
Tuo sopii minusta moneen muuhunkin asiaan, kirjoittamiseen, yrityksen perustamiseen, maratonin juoksemiseen, talon remontoimiseen jne. Lopputuloksesta saatavaa iloa syventää sen eteen tehty työ.
Mukavuusvyöhyke on syystä nimeltään juuri mukavuusvyöhyke. Siellä on leppoisaa ja mukavaa. Kaikki mitä todella haluamme, on kuitenkin sen ulkopuolella. Näin ainakin sanotaan. En ole tästä aivan varma mutta sen tiedän tutkimusten todistamaksi asiaksi, että pieni paine on meille terveellisempää kuin täysi joutilaisuus. Kohtuullinen stressi ja aivojen haastaminen saattavat jopa vähentää dementiariskiä.
Jos sisimmässäsi on laulu, joka haluaa päästä ulos, kannustan kokeilemaan. Älä jätä asioita tekemättä ainakaan siksi, että se olisi liian myöhäistä. Älä myöskään usko, mitä ympäristö sinulle uskottelee. Et ole liian vanha. Olet juuri sopivan ikäinen ja paras versio itsestäsi.
Ikä ei ole numero vaan osoitus kokemuksesta ja kypsyydestä. Korkeassa iässä ei ole todellakaan mitään hävettävää. Päinvastoin. Maailma on nyt sellaisessa jamassa, että meitä kaikkia tarvitaan sen pelastamiseksi ja kokeneita konkareita todellakin tarvitaan.
Minä aloitin muuten juuri hula-tanssin opiskelun. Olen aina ollut kankea kuin koivuhalko ja kuvitellut, etten saisi lantiotani liikkeelle mutta nyt, 63-vuotiaana, en ole enää asiasta niin varma. Toistaiseksi tulokset ovat olleet vaatimattomia mutta jatkan silti, sillä havaitsin polynesialaisen perinnetanssin harrastukseksi, joka tuottaa minulle puhdasta iloa. Millaisia ilon hetkiä olisinkaan menettänyt, jos en olisi uskaltanut kokeilla vain siksi, että pidin itseäni liian vanhana?
